Villasukkasillaan

 Olen villasukkaihminen. Jos ei ole hellejakso, käytän villasukkia kesälläkin. Ja minulla on aina villasukantekele sukkapuikoilla. Tänään sain valmiiksi beigenväriset sukat, joissa on oransseja sydänkuvioita. Aloitin uudet farkunsinisestä langasta. Minulla on villasukkia takkahuoneen lattialla korissa, vaatekaapissa, niitä on jopa käsityömyymälässä myynnissä...

Neulominen, tai kutominen, miten nyt haluaakin sanoa, on parhainta terapiaa. Se on sitä yhtä paljon kuin syksyisessä auringonpaisteessa käveleminen ja mietiskeleminen. Lukeminenkin voisi olla. Luen tosi vähän, koska minun on vaikeaa ottaa aikaa ja keskittyä kirjan pariin. Lehtiä on helpompi selailla. 

Tänään minulle soitti lehtikauppias. Olin helppo saalis, sillä olin juuri perunut Kotilieden, jonka viimeinen numero tuli minulle tänään postissa. Peruin sen, koska tarjousjakso oli loppunut, enkä malttanut maksaa siitä normaalia hintaa. Itse asiassa siis odotin vain, että joku tarjoaisi huippuedullisesti minulle naistenlehteä. Tilasin Annan. Sen pitäisi tulla jo ensi viikolla. Eli nappiin meni, ei katkoa lehdissä ja sain kuin sainkin tosi hyvän tarjouksen. 

Nyt voipi olla aikaa lueskella. Siksi tämä  bloginkin aloitin, kun on aikaa. Tulee kotoiltua muutenkin paljon ja nyt tuon nimeltämainitsemattoman virustaudin takia sitä kotoilua on tulevana talvena luvassa paljon. 

Työelämässähän minä en ole. En ole ollut vuosikausiin. Tuskin edes muistan sitä aikaa, vaikka koulumaailmasta näenkin vielä joskus unia. Heikot sortuu elon tiellä...

En ole enää pahoillani siitä, että putosin työelämästä pois. Olen oppinut elämään tällaista hiljaisempaa, mielelleni sopivampaa, rauhallista villasukkaelämää. Alemmuuskompleksia poden enää vain silloin tällöin ja sitäkin enemmän siksi, että en aja autoa, vaikka minulla on ajokortti. Olen monen mielestä siinä mielessä kummajainen. Useimmat ihmiset ajavat autoa, mutta eivät tällaiset haaveilevat villasukkailhmiset, eivät ainakaan kaikki heistä. No, en ainakaan minä.

En enää osaa kuvitella itseäni opettajana. Ei sillä, ettenkö olisi pitänyt työstäni, mutta en vain enää osaisi istua siihen rooliin. Liian hektistä, liian vaativaa. Minä olen liian herkkäsieluinen siihen. Joskus jopa ajattelen, että olen liian herkkäsieluinen ylipäätään tämmöisen maailmaan.  Mutta täällä on elettävä. 

Jotakin kuorta kai olisi kasvatettava suojaksi. Jos kulkee kovin kivistä ja teräväsärmäistä  tietä ihan paljain jaloin, voi helposti satuttaa itsensä. Mutta ei tarvitse pukea ylleen niitä hienoimpia, pitkävartisia merkkisaappaita. Eikä liian suuria omille jaloille. Voi etsiä ne sopivankokoiset, sopivan tuntuiset. Ne kyllä suojaavat. Tai sitten voi ottaa ihan rauhassa, mennä vain hiljaa eteenpäin Omaa polkuaan. Ihan villasukkasillaan.