Näitä päiviä...

Sain viime lauantaina osallistua päivän mittaiseen retriittin. Mietin, olisiko kiusallista ja vaikeaa olla seitsemän muun osallistujan kanssa hiljaa, juttelematta kokonainen päivä. Ja toinen asia, joka mietitytti, oli se, jaksanko olla kirkossa koko päivän ja vieläpä hiljaa.  Päivä alkoi yhteisellä kynttiläaamiaisella, josta siirryimme kirkkoon. Aluksi teimme pari yhteistä harjoitetta ja saimme virikkeitä siihen, miten voisimme päivämme käyttää.  Puolen päivän jälkeen alkoi koko iltapäivän mittainen jakso, jolloin saimme liikkua vapaasti kirkossa, kirjoittaa, lukea, mietiskellä, ulkoilla, käydä nauttimassa kahvia ja välipalaa, saimmepa ottaa päikkäritkin levittäen oman jumppapatjamme, tyynymme ja peittomme alttarille, tai muuhun sopivaan kohtaan, missä oli tilaa. Ainut, mitä emme saaneet tehdä, oli jutteleminen.    Huomasin, että aluksi oli vaikeaa tyhjentää mielensä ajatusten sekamelskasta.  Siihen auttoi kyllä tosi paljon kirjoittaminen. Kirjoitin ajatuksiani vihkoon, kirjoitinpa muu

 Aina eivät omat voimat riitä eivätkä ne ole edes tarkoitettu riittämään. Sillä emme me täällä yksin vaella, vaan rinnakkain. Yhtenä päivänä toista tukien, toisena päivänä itse olkapäätä tarviten.  Sitä on ihmisyys. E-M.M

Uutta vuotta piirretään eteeni ja en osaa vielä yhtään kuvitella, miltä se näyttää. Enkö osaa enää unelmoida? Olenko muuttumassa realistiksi? Totuushan on, varsin ikävä totuus, että mennyt vuosi on opettanut sen, että ei kannata suunnitella mitään, kun se ei kuitenkaan toteudu.  En minä ulkomaanmatkoista ainakaan enää haaveile. En lähitulevaisuudessa. Mutta unelmia on oltava, että jaksaa. Onko nyt alettava unelmoida niistä asioista, jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä? Ehkä minä sittenkin osaan vielä haaveilla. Sillä sieluni silmin näen itseni ihmisjoukossa, musiikin ja iloisen ilmapiirin ympäröimänä. Olenkohan mielikuvissani Kaustisen kansanmusiikkifestareilla? Toinen mielikuva on se, että kotimme on täynnä ihmisiä. Istumme vieri vieressä olohuoneessa ja laulamme. Olisiko meillä ne kotiseurat, joista olen kauan haaveillut.  Ja vaikka hiljaisuutta ja hiljaiseloa riittää, haaveilen yhä matkustavani johonkin ihanaan paikkaan, jossa saisin viettää hyvän ystävän seurassa jonkinlaista hi