Retriitti

Sain viime lauantaina osallistua päivän mittaiseen retriittin. Mietin, olisiko kiusallista ja vaikeaa olla seitsemän muun osallistujan kanssa hiljaa, juttelematta kokonainen päivä. Ja toinen asia, joka mietitytti, oli se, jaksanko olla kirkossa koko päivän ja vieläpä hiljaa. 

Päivä alkoi yhteisellä kynttiläaamiaisella, josta siirryimme kirkkoon. Aluksi teimme pari yhteistä harjoitetta ja saimme virikkeitä siihen, miten voisimme päivämme käyttää. 

Puolen päivän jälkeen alkoi koko iltapäivän mittainen jakso, jolloin saimme liikkua vapaasti kirkossa, kirjoittaa, lukea, mietiskellä, ulkoilla, käydä nauttimassa kahvia ja välipalaa, saimmepa ottaa päikkäritkin levittäen oman jumppapatjamme, tyynymme ja peittomme alttarille, tai muuhun sopivaan kohtaan, missä oli tilaa. Ainut, mitä emme saaneet tehdä, oli jutteleminen.   

Huomasin, että aluksi oli vaikeaa tyhjentää mielensä ajatusten sekamelskasta.  Siihen auttoi kyllä tosi paljon kirjoittaminen. Kirjoitin ajatuksiani vihkoon, kirjoitinpa muutaman runonkin. Vasta sitten rauhoituin ja sen jälkeen aika lensikin kuin siivillä! 

Ulkoilin aurinkoisessa pakkassäässä, lueskelin, erityisesti minä sytyin Anthony de Mellon teksteistä. Tässä eräs ystävänpäiväänkin sopiva ajatus:

”Täydellinen rakkaus muodostuu pelon ulkopuolella. Missä on rakkautta, siellä ei ole vaatimuksia, siellä ei ole odotuksia, eikä siellä ole riippuvuutta. En vaadi, että teet minut onnelliseksi; minun surullisuuteni ei asu sinussa. Jos jättäisit minut, en tuntisi sääliä itseäni kohtaan; nautin suuresti seurastasi, mutta en tarraudu siihen.”

-Anthony de Mello-

Kun päivä loppui ehtoollisen viettoon, ajattelin, että tämä oli niin mun juttu ja niin tarpeen, että seuraavaksi, jos mahdollista, osallistun kyllä ihan koko viikonlopun mittaiseen retriittiin.