Rakkaudenjanosta....

”Älä mee, tai viet multa kaiken...”  

Vain elämää- sarjan tämän kauden aloitusjaksolla Arja Koriseva tulkitsi sydäntä riipaisevasti Ressun cover-version alunperin englanninkielisestä kappaleesta. Olen ennen tätä Arjan tulkintaa ajatellut kyseisen biisin kohdalla, että tässäpä oikein läheisriippuvuusbiisi. Jotenkin Arjan tulkinta muutti käsitykseni ja sai ajattelemaan syvällisemmin tällaista melkein takertuvaa rakkautta ja menettämisen pelkoa.

Läheisriippuvuudesta puhutaan ikään kuin se olisi jotenkin synti ja häpeä. Totta on, että se voi saada sairastakin ilmenemismuotoja ja silloin se tuskin on suotavaa tai ainakaan tavoiteltavaa. Siltikin: jos löytää rinnalleen ihmisen, jonka lähellä on niin hyvä olla ettei missään muualla ja se läheisyys tuo jonkinlaisen suojan ja turvan välillä niin kovan ja kylmän maailman keskellä ja jos tämä läheisyys ja turvan kokemus on yhteinen, niin onko siinä mitään hävettävää?

Läheisriippuvainen ihminen usein tarrautuu toiseen ihmiseen ja rajoittaa hänen menemisiään, tai jos ei niitä, niin vaikeuttaa hänen elämäänsä muulla tavoin. Sillon riippuvuus toisesta voi olla ongelma. Mutta kokemus siitä, että toinen on niin tärkeä, että on vaikea kuvitella elämäänsä ilman häntä ja tunne, että jos menettäisi tuon toisen, ei mahdollisesti selviäisi, on mielestäni jollain tavoin kaunista. 

Ei ihmisen tarvitse niin itsenäinen olla, että ei tarvitse toista. Rakkaintaan saa tarvita. Hänestä saa välittää jopa niin paljon, että voi täydestä sydämestään laulaa tuon alussa kuvaamani laulun.  

Ei tarvitse aina puhua läheisriippuvuudesta. Voi puhua vaikka ihan vain rakkaudenjanosta. Ja se jos mikä yhdistää meitä ihmisiä toisiinsa. Rakkaudenjanon voi sammuttaa yksin Jumala, toteavat monet hengellisesti kokevat ihmiset. Kuitenkin me tarvitsemme rakkauden konkreettiseen kokemiseen myös toista ihmistä. Jumalan rakkauskin tulee todeksi tavassa, jolla me kohtelemme meille läheisiä ihmisiä.  Joillakin ei ole vierellään ihmistä, joka voi täyttää rakkaudenjanon. Silloin janoon etsitään tyydytystä muista asioista, kuten omaisuuden hankkimisesta tai työurasta. 

Rakkauden jano on syvällä ihmisyydessä samoin kuin hylätyksi tulemisen pelko. Useimmat ihmiset ovat hyvillään, kun tuntevat itsensä tarpeellisiksi. Miksi siis hävetä omaa tarvitsevuuttaan. ”Ei tartte auttaa” - mentaliteetti kuuluu ainakin pohjalaiseen luonteeseen, mutta sitä voisi kyseenalaistaa. Me toden totta tarvitsemme toisiamme. Voi pyytää ja tarjota apua. Voi syleillä, voi kertoa, miten korvaamaton toinen on. 

Rakkauden jano on ehkä kauneinta, mitä ihmisyyteen kuuluu. Se saa meidät nöyriksi ja tarvitseviksi toisen edessä, toisin kuin kovuus ja ylpeys, itseriittoisuus. Se voi johtaa hedelmälliseen yhteyteen, jossa eteenpäin ajava voima on rakkaus ja hyvät ajatukset niin itseä kuin toista kohtaan. 

Uskalletaanhan pyytää ja ottaa vastaan rakkautta! Ei meidän tarvitse sitä vain oman itsemme sisältä ammentaa. Se kun on kätkettynä meidän kaikkien sydämissä ja se oikein odottaa, että se pyydetään esiin.