Ota aika kiinni!

 

Aika karkaa usein käsistä. Omaa aikaa omien unelmiensa toteuttamiselle ei ole, kun täytyy koko ajan juosta tukka putkella muiden edestä. Tai sitten, kun olisi aikaa, se menee puhelinta selatessa ja äkkiä huomaat, että et ole taaskaan elänyt hetkessä, nauttinut omasta ajasta sillä tavoin, kuin olit ajatellut.

Joskus aikaa taas voi olla liikaa. Kun ei ole työelämässä, päivät seuraavat toisiaan joskus tappavan tylsinä. Ei osaa edes tarttua mihinkään tekemiseen, kun ei ole kiirettä ”moottorina”. Toimeton päivä voi väsyttää jopa enemmän kuin kiireinen työ. 

Elämä on rajattu aikaan. Meillä on täällä määräaika, vaikka joskus sitä unohtaa, että emme ole täällä ikuisesti. Oikeastaan ihan oikea tapa elää voisi olla se, että jotenkin joka hetki tiedostaisimme, että meillä ei ole ikuisesti aikaa. Kuka tietää, miten paljon sitä on? Ja jokainen hetki on siinä mielessä äärettömän arvokas, että se ei koskaan tule enää takaisin. Jos tämä ajatus ohjaisi valintojamme ja keskittymistämme jokaiseen hetkeen,  ehkäpä aika ei menisi niin paljolti hukkaan.

Jos tietäisit, että sinulla on vaikkapa vain vuosi elinaikaa, mitä tekisit? Eikö silloin keskittyisi olennaiseen. Tekisi niitä asioita, mistä on haaveillut, kohtaisi niitä ihmisiä, joilta saa voimaa. 

Miksi ei voisi ihan lähtökohtaisestikin elää tällä tavoin? Mitä järkeä on suorittaa, haalia materiaa ympärilleen epätoivoisesti, sillä ei se onni ja elon tarkoitus ole niissä asioissa. Päinvastoin. Juuri kaiken turhan perässä juokseminen sokaistuttaa ja seuraus on, että elämä valuu ohi.

Elämä on parasta, kun näkee ihmeitä ympärillään. Arjen ihmeitä. Niitä ei voi nähdä sillon, kun murehtii, kiirehtii, tai vaikkapa koukuttuneena roikkuu netissä. 

Elämä on niin suuri lahja, että sen edessä kannattaa ainakin välillä pysähtyä, kysyä itseltään, että mitä minä tekisin tällä elämällä? Miten sen käyttäisin? Ja sitten kun alkaa huomata pienet arkiset ilon aiheet ympärillään, tajuaa sen, että elämä on arvokas ilman extreme-kokemuksiakin. Yhtäkkiä arki kantaa, olet kiitollinen ja mikä parasta, sen huomaavat muutkin ja se tarttuu. 

Miten tämä sitten on ylipäätään mahdollista? Miten voi oppia elämään ”oikein”? Ei kai sitä voikaan täydellisesti oppia. Tämän tästä me juoksemme turhan perässä, murehdimme itsemme näännyksiin, mutta jospa aina silloin tällöin havahtuisimme. Havahtuminen on avainsana. Se voi tapahtua silmänräpäyksessä vaikkapa kauniin maiseman edessä, jonkun ihanan biisin soidessa, pyykkiä ripustaessa. Yhtäkkiä vain havahdut ja huomaat, että tässä se on. Elämä. Juuri nyt. Minun elämäni.

Niin on hyvä.