Syksyisiä mietteitä koronan varjostamassa maailmassa

Ei voi mitään sille, että haikea olo tulee, kun haravoi pihaa, jossa lehtipuut ovat miltei kokonaan talviasussaan ja ensi kesään on vielä niin tajuttoman pitkä!

Millainen talvi on tulossa? Onko se samanlainen yksinäisyyden ja eristäytymisen aika kuin viime kevät? Vaiko pahempi? Kun on talvi ja pimeä...

Me elämme niin erikoisia aikoja. Kävi jopa mielessä, että entä jos koronan kanssa taistelemme vielä vuosia ja entäpä, jos jo ennen kuin korona on selätetty, saamme riesaksemme jonkin muun tartuntataudin! Ajatella, jos me koko ihmiskuntana emme enää koskaan voisi palata entiseen elämään, jossa kokoonnumme, halailemme,  vietämme aikaa yhdessä? Entä jos tästä tuleekin uusi tapa elää?  Ei voi enää liikkua huolettomasti ja vapaasti. Ei voi enää lukea ihmisten ilmeitä, kun kaikilla on maskit naamalla. Opimme karttelemaan toisiamme. 

Tulevaisuuteen ei voi nähdä ja se on ihan hyväkin, ettei voi. Kuitenkin ihmisenä toinen toiselleen oleminen, rinnalla kulkeminen ja yhdessä tekeminen on niin elinehto! Pelkkä ajatuskin siitä, että tällainen ihmisten välinen kanssakäyminen olisi rajoitettu, kielletty, unohdettu, saa masentumaan.

On asioita, joille voi tehdä jotakin. Tämä kuuluu niihin asioihin, joille emme ehkä voi juuri nyt tehdä mitään muuta kuin suojata itsemme ja toisemme, ennen kaikkea riskiryhmään kuuluvat. 

Kun ei voi muuta, on pakko hyväksyä tosiasiat. Elämä on muuttunut. Nyt ei matkustella ulkomailla, hädin tuskin kotimaassa. 

Minä en ole vielä vaipunut masennukseen. En, vaikka kelloja siirrettiin talviaikaan, vaikka pimeys tulee jo varhain illalla, ja vaikka näyttää siltä, että koko maailma kulkee kohti hyvin epävarmoja aikoja. 

Ei mikään näistä itse asiassa tullut yllätyksenä. Talvista on selvitty ennenkin ja ne epävarmat ajat maailmassa, nehän ovat väistämätön tosiasia, jotka kristillisen maailmankatsomuksen pohjalta eivät myöskään tule ainakaan minulle  yllätyksenä. Ei raamatussa puhuta, että aikojen lopussa ihmiset tulevat järkeviksi ja viisaiksi ja ihan itse pelastavat tämän maapallon. Juuri näin sen on ikävä kyllä kuvattukin menevän, kuin miltä maailman meno juuri nyt näyttää. 

Mutta jospa vaikeat ajat opettaisivat, että tärkeintä ei ole uran luominen, rahan ja materian  haaliminen eikä edes menestys, vaikka tapana onkin toivottaa onnea ja menestystä.  

Jospa sen sijaan toivoisimme niin itsellemme kuin kanssakulkijoillemme vaikkapa sellaisia asioita kuin  viisautta, nöyryyttä, kiitollisuutta ja siunausta....

Ehkäpä nämä ominaisuudet auttaisivat meitä ihmisiä selviytymään erikoisistakin ajoista paljon paremmin kuin onni ja menestys...