Näitä päiviä...

 Tämä blogi on jäänyt vähän unholaan, joten nyt pieni korjaus asiaan.  Olemme tässä välissä ennättäneet jo muuttaa uuteen kotiin, uudelle paikkakunnalle. Yli vuoden myimme omakotitaloa. Aika ei ole juuri nyt helpoin, mutta niin vain sitten yhtäkkiä ostaja ilmaantui ja kuin ihmeen kaupalla kohde, josta unelmoimme toisella paikkakunnalla, säilyi myös meitä odottamassa. Täällä nyt opetellaan elämää aivan uusissa kuvioissa. Tyytyväisiä olemme olleet. Nautin niin kodista, kuin uudesta kotikaupungista. Pikkuisen isommat ympyräthän täällä on, mutta kuitenkin tutut, koska emmehän me nyt kovin kauas silti muuttaneet. Ystävätkin löytävät tänne hyvin.  Näin elämä voi yhtäkkiä viedä aivan uusille poluille ja mikä sen ihanampaa silloin, kun kyse on positiivisesta muutoksesta.  Täällä uuden kodin keittiössä nyt siemailen aamukahvia ja mietin päivän kuvioita, joihin kuuluu ainakin wilhelmiina-keksien leipominen.  Aamu alkaa jo valjeta, vaikka kello on vasta hieman yli kuusi aa...

 Heräsin tänään varttia vaille kuusi. Isäntä oli jo hereillä ja minäkin olin ihmeen pirteä. Keitin puuron ja varmistelin, että isännällä oli kaikki valmiina ja mukana. Hän oli nimittäin lähdössä kauas pohjoisen suuntaan ihan vain katsomaan vanhaa autoa, jotta kannattaisiko se ostaa omaan pihaan. Minä itse asiassa vähän yllytin, kun tiedän isännän viehtymyksen noihin vanhoihin amerikanrautoihin.  En minä vielä kymmenen vuotta sitten olisi yllyttänyt. Niihin aikoihin, kun rakkaan puolisoni tapasin, vajaa kymmenen vuotta sitten, suhtauduin jenkkiautoharrastajiin hyvin nihkeästi. Minulla oli se mielikuva, että he ovat ylpeitä paskiaisia, jotka leveilevät isoilla peltihirviöillään. Inhosin erityisesti sellaisia erityisen kookkaita autoa, jossa oli takana ”siivet”. Minua melkein kuvotti ajatus istua sellaisen auton kyydissä. Kuinka ollakaan, mies, jonka tapasin silloin vajaa kymmenen vuotta sitten, oli jenkkiautoharrastaja. Koska hän vaikutti muuten niin mukiinmenevältä, annoin häne...

Tämä 450- litrainen akvaario on nyt ollut tasan kolme kuukautta olohuoneessamme telkkarin paikalla. Siellä asustaa kuusi selkäuimarimonnia, 12 kirsikkatetraa, 27 kardinaalitetraa, kolme juovanuolimonnia sekä pieni helmirihmakalahaaremi ja hunajarihmakalapariskunta.  Nyt vesi on jo kirkas, akvaario näyttää hyvältä, kun muistaa välillä putsata levät etulasilta. Ei tämmöinen mitään tolkutonta vaivaa ja aikaa vaadi. Osittainen vedenvaihto parin viikon välein riittää, kun kalastoa on aika vähän. Sekin käy helposti pitkän letkun avulla ja kun meillä on täällä ihan tosi puhdas, käsittelemätön, kloorivapaa vesi, niin ei tarvitse edes vedenparannusainetta laittaa siihen vaihdettuun veteen.  Parin kuukauden välein sitten ulkosuodattimen putsaus. Ja tietysti kalojen ruokinta pari kertaa päivässä. Hyvin ovat kalat voineet.  Ja niitä on kiva katsella. Nyt muutamassa kuukaudessa niihin on jo ennättänyt tutustua ja tietää vähän niiden tavoista ja persoonista. En tiedä, mutta siltikin, v...

  En tiedä, oliko hiljainen viikko kovinkaan hiljainen. Se meni itse asiassa säätäessä akvaarioiden kanssa. Siitä enemmän enkäpä seuraavassa postauksessa, joka toivottavasti tulee pian. Löysin nimittäin taas tämän blogini ja totesin, että aikaa on vierähtänyt edellisestä postauksesta luvattoman paljon. Mutta nyt siis eletään vielä pääsiäisen aikaa. Toinen pääsiäispäivä. Aurinko paistaa keväisesti, lumet sulavat kohisten, kevät on jo täällä.  Eilen sain säestää kirkossa kirkkokuoroa. Voi mikä riemu oli laulun nimi ja oli siinä riemu mukana! Lopetin toistaiseksi kirkkokuoron joulun jälkeen, koska kulutin joulun alla kaikki voimani ollessani liian monessa mukana, nyt oli kuitenkin todella ihanaa säestää tuttua kuoroa pianolla.  Kiirastorstaina olin niinikään kirkossa, mutta eri kuoron kanssa. Säestin osaa kappaleista, osassa lauloin mukana. Musiikki on niin tärkeä osa elämääni, mutta siinäkin on varottava, ettei sido itseään liian moniin juttuihin, ettei käy hassusti ja voim...

Sain viime lauantaina osallistua päivän mittaiseen retriittin. Mietin, olisiko kiusallista ja vaikeaa olla seitsemän muun osallistujan kanssa hiljaa, juttelematta kokonainen päivä. Ja toinen asia, joka mietitytti, oli se, jaksanko olla kirkossa koko päivän ja vieläpä hiljaa.  Päivä alkoi yhteisellä kynttiläaamiaisella, josta siirryimme kirkkoon. Aluksi teimme pari yhteistä harjoitetta ja saimme virikkeitä siihen, miten voisimme päivämme käyttää.  Puolen päivän jälkeen alkoi koko iltapäivän mittainen jakso, jolloin saimme liikkua vapaasti kirkossa, kirjoittaa, lukea, mietiskellä, ulkoilla, käydä nauttimassa kahvia ja välipalaa, saimmepa ottaa päikkäritkin levittäen oman jumppapatjamme, tyynymme ja peittomme alttarille, tai muuhun sopivaan kohtaan, missä oli tilaa. Ainut, mitä emme saaneet tehdä, oli jutteleminen.    Huomasin, että aluksi oli vaikeaa tyhjentää mielensä ajatusten sekamelskasta.  Siihen auttoi kyllä tosi paljon kirjoittaminen. Kirjoitin ajatuksiani ...

 Aina eivät omat voimat riitä eivätkä ne ole edes tarkoitettu riittämään. Sillä emme me täällä yksin vaella, vaan rinnakkain. Yhtenä päivänä toista tukien, toisena päivänä itse olkapäätä tarviten.  Sitä on ihmisyys. E-M.M